Jau. Taas yksi räkätauti takana. Tänä vuonna teen varmasti oman ennätykseni sairaspäivissä. Olisiko syytä huolestua? Isä on jo sanonut, että pitäisi mennä johonkin verikokeisiin tms. testeihin, mutta minähän en haluaisi luulosairasta leikkiä, joten menen vasta kun on ihan pakko.

Matkalta on siis palattu jo muutama viikko sitten. Hyvin meni, hauskaa oli. Tarkoitus oli heti reissun jälkeen kirjata tänne muutama muisto, mutta tauti vei voimat niin, etten jaksanut edes tietokonetta avata. Ehkä sitä vielä tällä viikolla voisi yrittää muutaman rivin kirjoittaa ja liittää jokusen kuvankin! Töissä on vihdoin (!!) päästy mallin kassa eteenpäin. Nyt on vaan se ongelmana, että minä en tajua mistään mitään ja aika juoksee edelleenkin nopeampaa, kuin olisi tarvetta. Alkuperäisen aikataulun mukaan tekstin piti olla kansissa ja kaiken valmiina tällä viikolla. Todellisuudessa olen yhä puolivälissä ja luultavasti joudun anomaan pomolta toisen kerran lisäaikaa. Hetkittäin (, mutta vain hetkittäin) ymmärrän niitä, joilta tämä projekti jää kokonaan kesken.

Heh. Viereisessä huoneessa ulkomaan suunnittelijavahvistus kuuntelee jotain kansanmusiikkia. Meno on vähän kuin minareettien tornista kaikuisi rukouskutsuja pitkin työpäivää. Käytävän toisessa päässä miessiivooja hoilaa omiaan korkealla ja "kiljuvalla" afrikkalaissaundilla. Mieluummin minä kyllä näitä kuuntelen, kuin vastapäisistä huoneista yleensä kuuluvia valituksia palkasta, työstä, kollegoista ym.

Mitä olisikaan kesä ilman häitä? Edes yksi vapaa viikonloppu mahdollisesti? Tämän kesän (luultavimmin) ainoat häät on nyt kuitenkin tanssittu, kun serkku vihittiin viime viikonloppuna. Mitä sitä sanoisi.... tavalliset häät. Kyllähän tämä kaava on varmasti tuttu jo monista suomalaisista häistä: pappi; valkoisiin pukeutunut morsian; sulhanen, jolla mätsäävään asuun pukeutunut bestman; onnittelumaljat; kolminkertainen eläköön; kippis; ahdas istumajärjestys; alkupaloissa mm. pastasalaattia, silliä, graavilohta; pääruuaksi punaista lihaa kasvisruokana gratiinia*; mansikkakakkua ja kahvia; tanssia; muutama leikki; joku ryöstetään; lisää tanssia; humalaisia sukulaisia; kysymyksiä puolukan naimatilanteesta (en ole, enkä ole menossa ja jos olen, teitä ei kutsuta); tilitystä siitä, miksi eräät eivät ole kutsuneet mökille/kylään/kahville ja lisää tilitystä siitä, että toiset tilittää, kun ei ole kutstuttu mökille/kylään/kahville...

Itse kuulun meidän suvun nuoreen osaan, jonka vanhemmat (ja isovanhemmat) ovat juurikin näitä tilittäjiä. Minä kuuntelen kiltisti ja nyökkäilen sopivasti, mutta ei se minunkaan mittani loputon ole. Lauantaina olin jo hyvin lähellä epäkorrektia ”perkeleen pitkävihaiset porvarit, nyt valitus loppu”-karjaisua, mutta pidin sittenkin mölyt mahassani. Sen sijaan keskitin energiani tanssimiseen. Juhlaan tilattu bändi soitti harvinaisen mukavaa musiikkia ja ainakin minun tanssijalkani väpätti innoissaan kaiken sen grooven ja muuven tahtiin (tarvitseeko edes mainita, että tilittäjien mielestä musiikki oli inhottavaa meteliä ja koko illan settilistan olisi pitänyt koostua vain akselista ja elinasta?). Tanssipartnereita oli vaikea löytää, joten välillä piti tanssia sitten ihan vaan itsekseen. Ajantajuni kadotin täysin illan aikana, mutta illan ja seuraavan aamun jalkasärystä päättelisin, että olen vähintään neljä tuntia pistänyt hipaten. Hyvää treeniä ja iloista mieltä ainakin itselle, kun ei muille kelvannut!

Jos joskus menen naimisiin, täytyy varmaan hääkutsuun liittää pääsykoe:

Vastaa kyllä tai ei seuraaviin väittämiin:

1. Oikeissa häissä on pappi, joka puhuu jotain jumalasta.
2. Hääateriaa varten on täytynyt lahdata vähintään kanan kokoisia eläimiä.
3. Häämusiikki koostuu vain ja ainoastaan tangosta ja valssista (hurjia varten voi välillä soittaa humppaa).
4. Häissä aion tavata sukulaisia ja kaivaa kaikki vanhat riidat esiin, sillä minä olen edelleenkin oikeassa. Jos näiden riitojen toinen osapuoli ei ole paikalla (on estynyt saapumasta tai on esimerkiksi jo kuollut) aion keskustella heidän puolisonsa tai lastensa kanssa näistä vanhoista kaunoista.

*näistä iänikuisista kasvisgratiineista voisin sanoa yhden jos toisenkin sanasen....

Olen käyttänyt, tai tuhlannut ihammitevaa, rahaa viimeaikoina hirveitä määriä. Tosin tulotkin ovat olleet viimeisen puoli vuotta tähänastisen elämäni suurimmat, mutta hei, joku raja silti.

Aloitetaan helpoimmasta: alennusmyynnit. Löysin syksyksi yhden neuleen, joka oli puoleen hintaan, sekä kaksi normaalihintaista tuotetta. Lisäksi serkun häihin löytyi ihana ruskea mekko ja asuun sointuvat kengät.

Toinen kukkaroa liikaa keventänyt tapahtuma on ravintolavierailut: sushia, nepalilaista, kuohuviiniä, mansikoita ja vaniljajäätelöä, terassioluita. Kallista, mutta ah niin nautinnollista. Toisaalta tuhlaan rahani mielummin pieniin annoksiin kunnon ruokaan, kuin ostan kilokaupalla mättöjä tai kannan pennoseni johonkin hampurilaisfirmaan. Harvemmin, mutta laadukkaampaa (tosin kolme kertaa viikossa ei ole enää harvoin...).

Kolmas: jumppakortin uusiminen. Unohdin lunastaa loput liikuntasetelini ennen toukokuun loppua, joten jouduin maksamaan koko syyskauden käteisellä. 199 euroa, kiitos.

Jumppaan täytyy kulkea bussilla: bussikortin kauden lataaminen. Latasin kautta vain elokuun loppuun, koska opiskelijastatus on vain siihen asti voimassa, mutta hintaa tuli siltikin 70 euroa! Miten sitä on sitten tulevaisuudessa ikinä varaa matkustaa mihinkään ilman opiskelija-alennusta?

Viides ja paras: lennot Ljubljanaan. Työtilanteeseeni tuskastuneena kävin pomon juttusilla ja sain kun sainkin lomaa. Croatia here I come! Olen surffannut netissä erilaisia Kroatia-sivuja, kolunnut matkafoorumeita ja katsellut ihmisten matkavalokuvia. Alustava suunnitelma on viettää yö Sloveniassa ja siirtyä sitten junalla (?) Kroatian puolelle. Luultavasti pyöritään vain Kroatian pohjoisosissa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Matka saatetaan päättää Slovenian puolella festareilla tai sitten ei :).

Alkoipa kauhistuttaa, kun katsoo tuota listaa. Varsinkin kun tämän kuun vuokra on vielä maksamatta.

Jostain kaukaa mieleeni muistui kesken tiskauksen vanha kappale, jota pienenä kuuntelimme kaverin luona hänen isänsä c-kasetilta. Kappale oli pelottava, mutta samalla jotenkin niin kiehtova, että sitä oli kuunneltava uudestaan ja uudestaan. Onnekseni löysin kyseisen kappaleen verkosta ja kyllä siinä yhä on jotain, ehkä se piano ja ne sanat:

Täysikuu on tummanpunainen
Ja arvoitus on koristeellinen
Pikku hiljaa, vähän kerrallaan
Lemmen kahleet ja murheet haihduttaa.

Outo pilke silmäkulmassa
Toinen toistaan salaa koskettaa
Kesken kaiken nauruun purskahtaa
Lemmenkahleet ja murheet haihduttaa.

Luule ja kuule, jotain epäile
Sykkivän sykkeen syliinsä sulje
Pelkurimainen ja epätoivoinen
Ailahtelevainen ja mustasukkainen.

Kaikenlaista kuvitellessaan
Kerta kerran jälkeen unohtaa
Iltatuuli kyyneleet kuivaa
Lemmen kahleet ja murheet haihduttaa

Voi Amy minkä teit. Onneksi en sunnuntaina lähtenyt kävellen festarialueelle, sillä auringon paahteessa tarpomisen jälkeen olisi pettymys ollut varmasti vielä suurempi. Pettymys oli tosin nytkin iso; suoraan sanottuna itkua joutui tämä väsynyt rokkari portin kohdalla nieleskelemään, kun näin mustalla tussilla ja huonolla käsialalla kirjoitetun lapun: Amy Winehouse on peruuntunut! Mieli maassa päädyin kuuntelemaan the 69 Eyesiä, joka oli järkyttävänkamalanhirveän muovista scheissea. Kolme kappaletta jaksoin katsoa jonka jälkeen siirryin kauas päälavasta nurmelle odottelemaan autokyytiä pois.

Vaikka Amy jäi pois, hoitivat muut naiset hommansa hienosti kotiin. Perjantaina ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut Tori soitti keikkansa niin kuin vain häneltä voi odottaa: vahvaa tulkintaa ja ripaus showmeininkiä. Hieman yllätti, että keikka kesti vain tunnin. Lisäksi lähes kaikki vanhat hitit Cornflake Girliä ja Precious Thingsiä lukuun ottamatta oli jätetty pois. Olisi siis pitänyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa.

Lauantaina katsastin minulle tuntemattoman (ihan hävettää myöntää) Patti Smithin. Tästä tuli ihan heti suosikki, oli niin mahtava ääni naisella! Patti oli välillä rauhallinen ja runoilevan herkkä ja välillä voimakas ja rosoinen. Ja kaikkea näitä vielä uskottavasti. Festivaalien parhautta on juuri tällaiset uudet löydöt. Vanhoista "löydöistä" kävin katsomassa pmmp:n ja apulannan. Yhtyeillä on niin paljon hittejä ja keikkavarmuutta, ettei täysillä mukana laulava ja pomppiva teltallinen ollut yllätys.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kaikesta jahkailusta huolimatta päätin lähteä. Yksinään festarointi oli oikeastaan mukavaa, kun ei tarvinnut kenenkään kanssa sopia, mitä bändiä lähdetään katsomaan ja sai huolehtia vain itsestään. Lisäksi tuli juteltua muutaman uuden tyypin kanssa ja tavattua paljon vanhoja kavereita. Sitähän voisi vaikka joskus toistekin lähteä yksin matkaan.