En ole koskaan suostunut hyväksymään väitettä naisten pms-kiukkuilusta tai ainakaan en koskaan ole tunnistanut itsessäni mitään pms-oireita. Viikonloppuna kuitenkin iski ihan selittämätön paha olo ja ensimmäistä kertaa laskin mahdolliseksi syyksi myös naistenpäivät. Mitään näkyvää syytä mustaan mieleen ei ollut. Vaikeammaksi tilanteen tekee vielä se, ettei Mieheke kestä minun tapaani potea pahaa oloani vaan pelkää heti, että on tehnyt jotain väärin. Itkuksihan se loppujen lopuksi meni, kun en osaa analysoida mikä on vialla ja toinen pahoittaa mielensä kun en puhu. Yritin selittää, ettei mitään väärää ole tapahtunut, kaipaan vain omaa aikaa.

Ennenkin tästä on puhuttu; mieheke toivoo, että sanoisin heti kun minulla on paha olo ja mistä se johtuu, kun taas minä toivon, että toinen ei heti epäilisi jotain pahaa tapahtuneen vaan hyväksyisi, että joskus vaan haluan olla hiljaa ja yksin. Aina ei vaan pysty analysoimaan omia tunteitaan, ei varsinkaan juuri pahimman mustan pilven ollessa yllä. Ja kun on väsynyt ja mieli maassa ei aina jaksa muistaa, että toinen kaipaisi juuri sillä hetkellä sen rauhoittavan informaation, ettei tämä ole mitään vakavaa. Herkku kirjoitti samanlaisesta väsymyksestä hyvin viisain sanoin, minä en vain avaa kielenkantojani vaan pysyn hiljaa, mutta samanlaisia fiiliksiä silti:

Kun saisi olla yksin, etäältä rakastettu sen ajan, kun ei jaksa eikä kestä mitään! Ei jaksa antaa itsestään, ei hillitä itseään, ei ymmärtää, ei selittää. Kun ei jaksa kestää sitä tosiasiaa, ettei toinen voi nähdä sisälleni ja tuntea väsymykseni määrää. Kun toisen pelkkä läsnäolo tuntuu vaatimukselta. En jaksa nyt ottaa huomioon. Kaiken maailman kitkutuksia vain joka käänteessä ja oikeasti ihan turhaan. Ei ole mitään hätää, on vain uupumus.

Miksei miehillä ole koskaan pahoja päiviä?