Jaiks! Urani etenee? Joudun pitämään ensi maanantaina esitelmän tutkimusryhmän palaverissa kesän aikana tekemästäni työstä. Työnohjaajani kysyi suostumustani niin hassusti, ettei siihen voinut vastata ei. Ovela. Pitää ottaa tilaisuus harjoituksena, mutta väkisinkin meinaa jänskättää kun ajattelee kaikkia niitä vanhoja partoja, jotka siinä tilaisuudessa tulevat istumaan. Aion olla selkeä ja ytimekäs -suomenkielellä sentään!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ystävä oli eilen odottamassa bussipysäkillä kun tulin töistä kotiin. Käytiin kaupassa ostamassa pussi korvapuusteja ja mentiin meille keittämään teetä. Tarinoidessa kello hurahti puoli yhdeksäksi huomaamatta. Vähän harmitti, koska olin suunnitellut lukevani tenttiin koko illan. Toisaalta, mitä iloa on hyvistä kouluarvosanoista, jos iloa ei ole kukaan jakamassa. Sosiaalisuus on vaan hyväksi. Meidän ystäväporukassa yllätysvisiitit (tai visiitit ylipäätään) ovat harvinaista herkkua, joten tilaisuudesta täytyy nauttia kun on siihen mahdollisuus.

Pakkasin aamulla kiireessä jumppakassin. Puolivälissä matkalla Espoota Porvooseen tajusin, että treenirintsikat jäi kotiin. Lahopää. Hikoilen treenatessa niin paljon, etten tavallisia pitsilöitä viitsi uhrata. Ja ilman en hypi, ajatuskin jo ahdistaa (auts!). En siis mene jumppaan tänään. Toivottavasti illalla ei sada, niin pääsen edes juoksulenkille.