Nyt on sitten laitettu asioita oikein isolla vaihteella pyörimään ja kohta on pakko tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Eilen illalla sain vihdoin kirjoitettua erään tärkeän sähköpostin, johon vastausta odotan nyt sekavassa mielentilassa. Viestin kirjoittamiseen meni reilusti yli tunti. Sanoja oli todella vaikea saada päästä ulos ja näppäimistön kautta näytölle. Jokaista ilmausta ja sanavalintaa piti pohtia tarkkaan: enhän määrittele tätä nyt liian spesifisesti, toivottavasti en vaikuta epätoivoiselta. Mieheke on ollut ihailtavan kannustava ja auttava asian suhteen. Hän luki eilen sähköpostin ennen lähettämistä ja kehui sitä hyväksi. Kannustavien sanojen jälkeen oli hieman helpompi painaa lähetä-nappia (tai siis ctrl + x ).

Äidin kuoleman jälkeen on ollut vaikea suhtautua muutoksiin muuten kuin itkemällä. En tiedä onko tapahtumalla itsellään osuutta asiaan vai johtuuko kaikki vain siitä, että ennen mikään ei muuttunut. Tuleviin päätöksiin suhtaudun välillä innokkaasti ja odottamattomasti, välillä ahdistaa ja itkettää. Olisi helpompaa, jos tietäisin mitä haluaisin, mutta nyt pomppoilen yhteiskunnan toivomusten ja läheisten esittämien mielipiteiden viidakossa. En enää tiedä, mitkä ajatukset ovat minua ja minusta, ja mitkä olen imenyt muilta. Kunpa voisin painaa hetkeksi pausea ja pysähtyä kuuntelemaan itseäni. Tahtoo samanlaisen kaukosäätimen kuin Adam Sandlerilla on!